Juuri ne oikeat

Suomenojalla sijaitsevan kodinkonejätin parkkipaikalle oli eilen turha yrittää. Viettivät avajaisia ja meidän perheestä osa halusi sinne. Näin tilaisuuteni tulleen ja päätin kurvata Pinken kanssa naapurin Hevosmereen. Valitettavasti se oli kuitenkin sulkenut ovensa juuri ennen saapumistamme.

Mutta ei hätää, pääsimme kuitenkin sisään. Ja löysin vihdoin ja viimein riittävän pehmeät ja venymättömät jalustinhihnat! Johan niitä on kaksi ja puoli vuotta käyty hypistelemässä eri liikkeissä. En ole suostunut vaihtamaan ihania lurppanahkaisiani uusiin ennen kuin löydän juuri ne oiket.

Pinke ehti hypistelyjeni aikana kertaalleen kiivetä rehusäkin päälle laskeakseen sieltä liukumäkeä alas.

Sähikäinen. Onneksi ostin jotain.

Housut vai toiset housut, kas siinä pulma

Työni puolesta saan seurata aitiopaikalta sitä, miten nuoriso pukeutuu. Vielä viisi vuotta sitten joka tytöllä oli lantiofarkut jalassaan. Tavallaan olin heistä ylpeä, sillä he eivät häpeilleet vartaloitaan, mutta toisaalta esteettinen silmäni olisi kernaasti ehdottanut monelle jotain muuta päällepantavaa. Kaikki vaatteet kun eivät sovi kaikille.

Tunnen edelleen helpotusta siitä, että 90-luvulla vallitsi grunge-muoti. Ikäluokkani sai kasvaa villa- ja flanellipaitojen suojissa ilman, että kukaan tiesi, minkä malliset alushousut kenelläkin oli jalassaan, vaikka joidenkin poikien housuista ne vuosikymmenen loppumetreillä vilkkuivat. Vanhempien esteettinen silmä tietenkin ehdotti meille jotain muuta päällepantavaa.

Harvat farkut kelpasivat. Käytännössä oli vain yksi malli - Levi´s 501. Useimmille joku muu farkkumalli olisi varmasti ollut sopivampi, mutta eipä tuo meitä haitannut. Virheet peitettiin niillä flanellipaidoilla. Ei niin ikään ollut syytä pukeutua lappubikineihin, napapaitoihin tai näyttää paljasta pintaa. Olimme suojassa muiden katseilta, vaikka olimme taatusti yhtä kriittisiä vartaloidemme suhteen kuin ketkä tahansa teini-ikäiset.

Ja suojassa minä haluan olla vieläkin. Nykyisin pukeutumisessa on välttämätöntä huomioida koko joukko asioita. Kun syöty ruoka ja eletty elämä alkavat näkyä, merkkejä ja muotivirtauksia tärkeämpää vaatteessa on se, että kuvittelen sen näyttävän päälläni hyvältä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että haluan vaatteita, joissa en näytä lihavalta. Usko siihen, että näyttäisi hyvältä missä tahansa vaatteissa, on mennyt jo kauan aikaa sitten. Ei enää viisnollaykkösiä.

Olen tähän ikään mennessä tullut myös kiusallisen tietoiseksi siitä, etten voi käyttää lantiofarkkuja. Ajatus vatsamakkaroideni relluttumisesta housunvyötärön päälle tuntuu vastenmieliseltä ja siksi nostan housunvyötäröä ylemmäs. Juuri nyt suurin osa teineistäkin tekee niin. Mikä vapauttava tieto kaikille vyötäröönsä tyytymättömille!

Olen farkkuihminen ja olen jo pitkään halunnut farkkuratsastushousut. Joku kuitenkin valitettavasti keksi, että ne kaikki täytyy tehdä matalavyötäröisiksi ja joustaviksi, jolloin niitä saa olla kiskomassa koko ajan ylöspäin. Pyysin kokeiltavaksi kahdet Martha Ridewear - farkkuratsastushousut, toisissa on normaali vyötärö ja toisissa korkea. Ei pitäisi venyä eikä valua.

Nyt olen sitten uuden pulman edessä. Molemmat ovat mukavat jalassa.

Siniset farkkupaikkaiset ovat kivat. Vyötärö on normaali, vaikka melko matala. Nämä jalassa voisi periaatteessa mennä töihin ja sitten tallille. Nimenomaan tässä järjestyksessä, koska vaikka housu itsessään on käyttökelpoinen myös tallin ulkopuolella, niin tarttuu se paskanhaju siihenkin.

Pitkä paita olisi parempi.

Vai ostaisinko sittenkin perinteisemmät korkeavyötäröiset, joissa on kokopaikat? Näissä mennäänkin sitten vain tallille. Vatsa peittyy kivasti, ei rellota eikä pullota. Tuntuvat jalassa samalta kuin suosikkini Cavallo Championit, farkkukangas toki on jämäkämpi.

Aikuinen nainen mä oon...

Teini minussa janoaa sinisiä housuja: Ei se läski nyt niin kamalalta näytä ja pylly olis kiva.
Aikuinen minäni kehottaa ostamaan mustat: On enemmän sellainen oikea ratsastushousu.
Käytännöllinen minäni niin ikään edustaa aikuisuutta: Töistä suoraan tallille edes kerran viikossa.
Äitini oli ehdottomasti käytännöllisyyden kannalla: Kyllä kuule ostat tuommoiset oikeat housut, noista toisista vilkkuu takapuoli.
Mieheni sanoi sinisten näyttävät persuuksista paremmalta, mutta huomautti, ettei ole tallilla katsomassa takapuoltani ja korosti, että housuissa varmaan pitäisi pystyä ensisijaisesti ratsastamaan: Kun farkuiksi ovat aika hintavat.
Tyttäreni halusi mennä keinumaan.

Minä haluaisin molemmat, mutta on varaa vain toisiin.
Mitä minä teen?

Kelvollinen kerhokortti

- Tervetuloa kerhoon, minulle toivotettiin, kun raskauteni tuli aikoinaan ilmi. Nipistin suuni kiinni, vaikka olisi tehnyt mieli sanoa monta juttua, jotka sanon seuraavaksi teille.

Kirjoitin taannoin, etten ole kaivannut minkäänlaista mammabondausta. Tämä juontaa juurensa liian moniin traumaattisiin ruokapöytäkeskusteluihin, joihin en saanut ottaa osaa, koska olin tuolloin lapseton. Näinä kertoina keskustelut tuntuivat olevan klubeja, joihin ei ollut toivoakaan päästä sisään ainoastaan siskon lapsilla. Saat katsella ja kuunnella, muttet missään nimessä pääse tänne sisään. Sitten kun sinullakin on, niin tiedät...

Trauma tosin lienee vähän turhan raju ilmaus. Ei siitä sentään traumaa tullut, vaan turhauma ja hämmennys ihmiselle, joka kuvitteli, että hänelle osoitettuun puheeseen kuuluu vastata ja keskusteluun osallistua. Ihan hyvien käytöstapojen vuoksi. Mutta minkäs teet, minulla ei ollut riittäviä edellytyksiä osallistua keskusteluun, joka käsitteli väsymystä ja ajanpuutetta. Se oikeus oli vain lapsellisilla.

Joku aika sitten sain muuten samaa kylmää kyytiä keskustelussa, jossa puhuttiin koirien hankalasta vaiheesta noin vuoden iässä. Enhän minä mitään siitä asiasta voinut tietää. Koiraton ihminen. Että kannattaisi hankkia koira ja osallistua vasta sitten keskusteluun niiden kouluttamaisesta. 
- Se on kuule helppo kasvattaa muiden koiria!
- Sori, kerroin vain, mitä kaveri oli tehnyt omansa kanssa.

Siinä vaiheessa kun minut toivotettiin mukaan lapsikerhoon, olin jo hyvän aikaa sitten lakannut yrittämästä sinne. Iloinen vastaanotto tuntui itse asiassa vieläkin raivostuttavammalta, sillä vastapuoli ei edes yrittänyt peittää vahingoniloaan siitä, että minunkin yöuneni, vatsanahkani ja elämäni tulevat menemään pilalle. Hän tunsi vastustamatonta yhteyttä minuun samaan aikaan, kun minä vetäydyin entistä kauemmaksi.

Kerhokortteja on muillakin kuin äiti-lapsi -jengillä. Käytäntö pätee koiraihmisiin, hevosihmisiin, muoti-ihmisiin, ruokaihmisiin, mäyräihmisiin, himokuntoilijoihin ja mitä-näitä-nyt-onkaan - ihmisiin, jotka lokeroivat pyhittäytyvänsä jollekin tietylle asialle tositarkoituksella ja yksinoikeudella, kuin uskoontullen. Ei ole silloin maisille tilaa majatalossa.

Hanki kuule itte mäyrä ja tuu vasta sitten kertomaan, miten se opetetaan käyttämään tietokonetta!

Osaan ottaa aika paljon kierroksia ihmisten sulkemisesta keskusteluiden ulkopuolelle, vaikka varmasti osaan syyllistyä siihen itsekin. Kyllä ihmisten pitäisi tavallisissa kanssakäymisissä kelvata toisilleen niin, että läsnäolo- ja puheoikeuksia ei tarvitsisi erikseen jakaa. Näin ollen jos kelpaan jollekin keskusteluseuraksi vain siksi, että minulla on lapsi, hevonen, tietty koulutus tai tiettyjä ystäviä, ei meillä oikeasti ole mitään yhteistä.

Haastellaan

Minut on haastettu pariin otteeseen. Vastauksia voi lukea yläpalkin Haastemies -kohdasta.

Pinke auttoi leipomisessa.

Hikoilu lisää suolantarvetta. Muistakaa suolata sekä itsenne että hevosenne. Ja klikatkaa tuosta oikeasta palkista, mitä kautta päädyitte tänne. Olen utelias.

Seurustelua

Lapsena minulle oli paljon tärkeämpää hoitaa hevosia kuin ratsastaa. Minulla oli vaikeuksia peittää hämmästystäni, kun vuosia sitten eräs nuori nainen kertoi kyllä harrastaneensa ratsastamista, mutta lopettaneensa, koska ei halunnut puuhailla hevosten kanssa. - Se ratsastaminen oli kyllä kivaa, jos sen vain olisi saanut tehdä ilman hevosten lääppimistä.

Kävelyllä.

Minun lapsuudessani oli mahdollista ratsastaa ilman, että osasi edes satuloida. Juuri siksi olikin tärkeää saada hoitohevonen, koska sitä sai harjata ja satuloida, sillä tavalliset tuntiratsastajat vain ilmestyivät ratsastustunneilleen, nousivat ratsaille ja laskeutuivat 50 minuutin päästä ratsailta lähteäkseen kotiin. Siinä ei paljoa päässyt tutustumaan ratsuunsa.

Me hevosenhoitajat tiesimme olevamme onnenpekkoja ja pidimme taatusti huolen etuoikeudestamme harjata ja hoivata. Kaikella esiteini-ikäisen ylpeydellä. Jos olisimme voineet estää muita koskemasta hoidokkeihimme, olisimme sen varmaankin tehneet. Mitä siitä, että pystyi ratsastamaan vain kerran viikossa, jos se oma rakas hoitohevonen osoitti tunnistavansa hoitajansa kaikkien muiden joukosta? Nykyisin ovat tulleet viisaammiksi ja ratsastustaidon kehittämiseen kuuluu oleellisesti myös hevosten käsittelyn opettelua.

On jotenkin kuvaavaa, että minun ja Tintin suhde muuttui ihan toisenlaiseksi silloin, kun olin raskaana. Tuolloin en voinut ratsastaa, vaan kävelimme pitkiä lenkkejä maasta käsin, joten tallille ilmestymiseni ei tarkoittanut Tintille enää minkäänlaista työntekoa. Minulta sai rapsutuksia ja tietenkin myös ruokaa. Sama jatkui pitkään Pinken vaunujen kanssa, joiden vieressä Tintti oppi seisomaan niin hyvin, että se olisi parkkeerannut siihen lapsenhoitajaksi vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja se oli aina valmis pysähtymään vaunujen luokse, jos vaikka olisi tarvinnut vähän heijata. Jalka lepuutukseen ja silmät puoliumpeen: me hoidetaan tässä vain lasta eikä muuten palata enää ikinä töihin.

Minulle on tärkeää, että tunnen hevoseni. Tiedän, että se tahtoo näyttää hampaillaan kyljestä oikean paikan, josta minun on tarkoitus jatkaa rapsuttamista ja se voi keskittyä pelkkään nauttimiseen. Tiedän, että sen mielestä rehuvarastossa saa mennä aikaa vain tietyn hetken. Jos tuo aika ylittyy, se huutaa ruokiaan kovaäänisesti. On suloista, että Pinken ilmestyminen näköpiiriin tietää sen mielestä vapaapäivää - ja porkkanoita, jotka pyydetään varo-varovasti lasta säikäyttämättä. Ja onhan se nyt ihanaa, kun oma hevonen hörisee tai hirnuu, kun tulet talliin. Tai yksin aitaukseen jäätyään rauhoittuu riehumasta, kun näkee oman ihmisensä saapuvan! Vaikka se johtuisi vain taskussasi olevista porkkanoista.

Iltapalaa.

Kun me vaihdoimme autoa, huomasin, että Tintti oli todellakin oppinut tunnistamaan myös automme. Se ei nimittäin hetkeen osanut katsoa pää pystyssä saapumistani, vaan näytti yllättyneeltä, kuin olisin tullut paikalle salaa. Yleensä Tintti tulee ainaheti  luokse - paitsi jos olen ollut viikonkin poissa. Silloin sitä saa maanitella rapsutettavaksi. Eivätkä ne suotta ole sanoneet, että älä sure, vaan anna hevosen surra, sillä on iso pää. Kyllä hevoset ovat kuunnelleet niin isäntiensä kuin emäntiensä murheet kautta vuosisatojen.

Lähes yhtä tyytyväinen olen siitä, että itseriittoinen Tinttini ottaa muitakin ihmisiä omikseen. Tallikaverillani Joannalla on ollut kesäisin tapana viedä Tintti oman hevosensa seuraksi laitumelle. Tintti oppi tämän nopeasti ja osasi pian äänekkästi vaatia laitumelle pääsyä heti, kun laidunkaveria kuskattiin vesiboksiin päin. Se niin ikään tunnistaa viimeisimmän tarhakaverinsa omistajan askeleet, koska hänenkin matkassaan pääsee ulkoilemaan. Tintin ratsastajaystävät ovat kukin saaneet joidenkin viikkojen tutustumisen jälkeen iloisina raportoida päässeensä väleihin Tintin kanssa, kun heiltä on viimeinkin pyydetty rapsutuspalvelua.

Hevonen on aina joukkuekaveri. Kyllä joukkueessa pitää tutustua, jotta peli sujuu.

Ponyspotting

Valitse elämä. Valitse ura. Valitse perhe. Valitse hevonen. 

Valitse iso auto, joka vetää hyvin traileria. Valitse satulat, suitset, loimet ja magneettisäteilevät pintelipatjat. Valitse kylmätyt jalat, akupunktio, matala verenpaine ja hevosen hammashuolto. Valitse tallipaikan osakelaina. Valitse koti, josta on lyhyt matka tallille. Valitse ystä­väsi saman harrastuksen parista. Valitse ratsastushousut ja niihin sopivat satulahuovat. Valitse sun­nun­tai­aa­mui­nen ihmet­tely, että miksi ihmeessä olet taas tallilla tarhaamassa hevosia tai pakkaamassa hevosta traileriin kisoja varten. Valitse satulassa istumi­nen, haarovälin hankaumat ja rutikuivien leivänkannikoiden tun­ke­mi­nen suuhusi.

Valitse lopulta edessä oleva mätä­ne­mi­nen, vii­mei­set pihi­näsi tallinpihassa, mutta ylenkatso silti niitä, jotka jaksoivat aina naureskella sille, että toteutat intohimojasi.

Valitse onnellisuus. Valitse hevosenomistus.

Valitse elämä.

Ruuhkatuntiautoilija

Kesti tunnin ajan päästä 15 minuutin matka tallille, missä odotti vuoden ekat keskiviikkokisat ja nukkuva hevonen. Kansliassa kerrottiin, että "yhdeksän ennen sua." Lähtövuoroni oli luokan viimeinen ja luokka oli alkanut 10 minuuttia aikaisemmin. Meinasin saada paskahalvauksen.

Suhteutetut välit olivat tämän radan haaste, kuten myös perusradan toisen ja viimeisen esteen sijoittuminen suoraan kohti kentän aitaa. Kakkosen takana olivat hevosautot, viimeisen mentiin kohti maneesia

Suoritukseni jälkeen lupasin Tintille pyhästi, etten enää koskaan vie sitä radalle noin huonosti verryteltynä. Verryttelyssä Muusa keskittyi lähinnä rauhoittelemaan minua, jotta saatiin edes muutama onnistunut hyppy, sillä Tintti kumarsi kauniisti monta kertaa. Mutta Tintti ei vain ollut radalle valmis tuolla verryttelyllä. Se syystäkin halusi kyseenalaistaa koko touhun jokaisen esteen edessä.

Perusradan viimeisen yli en yksinkertaisesti enää jaksanut sitä työntää. Selvittiin neljällä virhepisteellä. Olin löytänyt itselleni samanvärisen paidan kuin ensimmäinen Tintille joskus ostamani satulahuopa, joten tyyli ehkä korvasi suorituksen. Tintti tosin oli huolimattoman harjauksen jäljiltä korvien takaa mutainen. Onneksi en itse tällä kertaa saanut maistaa tannerta.

Olen silti tyytyväinen, että keräsimme luumme radan loppuun saakka. Silti pistää miettityttämään, miten jokaisen radan jälkeen löydän itseni taputtelemasta itseäni olkapäälle, että hyvinhän me tästäkin extreme-olosuhteesta selvittiin. Olisiko liikaa pyydetty edes kerran saada se tilanne, jolloin kaikki menisi optimaalisesti?

Edes kerran, jooko? Kerran vain.

Näin minäkin olin suunnitellut sen ratsastavani, mutta perusradan viimeiselle tuli kielto.

"Hyppään, jos on pakko, mutta laitan kyllä silmät kiinni!" Kuva: Heidi Lammi http://tiimin.galleria.fi/home/